Kahden talon väkeä

Rakensimme sodan jälkeen yhteisen talon. Emme siksi, että olisimme olleet samaa mieltä kaikesta,

vaan siksi, että olimme nähneet, mihin eripura ja voima johtavat.

Talon perustukset tehtiin ihmisarvosta, tasa-arvosta ja demokratiasta.

Se ei ollut täydellinen, mutta se oli meidän.

Se natisi välillä. Se oli vapauden ääntä.

Ajan myötä alkuperäinen henki peittyi järjestelmien alle.

Siksi syntyi ajatus entisöinnistä.

Palata siihen, mikä kantaa, ja tehdä se näkyväksi tässä ajassa.

Ja ihmiset alkoivat tulla.

Eri huoneista, eri ovista.

Vanhassa talossa oli vain ne huoneet,

jotka tekivät siitä yhteisen kodin.

Keittiö, jossa kohdataan arjessa ja pidetään huolta toisistamme.

Kammari, jossa pysähdytään ajattelemaan ja kysymään miksi.

Ja iso tupa, jossa tehdään yhdessä ja kannetaan vastuu teoiksi.

Ne eivät olleet prameita huoneita.

Mutta ilman niitä talo ei ollut yhteinen.

Samaan aikaan yhteisen talon viereen alettiin rakentaa uutta.

Sen perustuksia oli katsottu jo aiemmin,

mutta rakentaminen oli keskeytetty kysymysten vuoksi.

Miksi uusi talo tarvitaan, ja kenelle se on tarkoitettu?

Sitten paikalle tuli uusi rikas.

Hän ajatteli, että rakentamiseen tarvittiin vauhtia.

Että odottaminen on liian kallista ja harkinta hidasta.

Uusi talo nousi nopeasti.

Sen julkisivu kiilsi ja sisätilat olivat prameita.

Korkeita saleja, pehmeitä pintoja, huolellisesti ohjattua valoa.

Uutta taloa kutsuttiin yhteiseksi,

mutta se rakennettiin imperiumiksi.

Päätökset syntyivät nopeasti, ylhäällä ja kaukana.

Moni astui sisään loiston perässä.

Toiset pysyivät vanhassa talossa,

koska eivät halunneet luopua sen kantavista rakenteista.

Vasta myöhemmin joku sanoi sen ääneen.

Uusi talo ei ollut uusi.

Se muistutti valtiaiden saleja satojen vuosien takaa.

Valta oli muurattu seiniin.

Se ei ollut koti, vaan koneisto.

Uutta taloa ei rakennettu puusta, vaan betonista.

Tehokkaasta ja ennustettavasta materiaalista.

Muotti tehtiin kerran, ja kaikki toistui samanlaisena.

Betoni ei natise.

Se ei varoita.

Se kestää, kunnes se halkeaa.

Talo pidettiin lämpimänä öljyllä.

Lämpö tuli nopeasti, mutta vaati jatkuvaa syöttöä.

Sitä piti hakea kaukaa, ja sen vuoksi jotkut huoneet pidettiin lukossa.

Vähitellen huomattiin, ettei lämpö ollut ilmaista.

Jotta harvat saattoivat nauttia, monen piti maksaa hinta.

Vanhassa talossa hirret kantoivat, koska ne saivat joustaa.

Siellä lämpö syntyi toisin.

Uusiutuvaa energiaa hyödyntäen.

Luottamuksesta ja jaetusta ihmisyydestä.

Uutta taloa rakennettiin viheralueelle.

Yhteiselle tilalle, jossa ei ollut tarkoitus rakentaa mitään pysyvää.

Poikkeusluvalla. Kaikki tehtiin oikein.

Silti polut katkesivat.

Yhteinen tila kapeni.

Uusi talo on yhä rakennusvaiheessa.

Mikään ei ole vielä pysyvää.

Rakenteita voi muuttaa.

Valintoja voi tehdä toisin.

Siksi rakennusvaihe on ratkaiseva hetki.

Rakennetaanko tämä talo todella valmiiksi, ja kenelle.

Niin maailma alkoi muistuttaa kahta taloa.

Toinen loisti kauas ja näytti vahvalta,

niin kauan kuin betonia ja polttoainetta riitti.

Toinen ei loistanut.

Mutta se kantoi.

Eikä kyse ollut lopulta rakennuksista,

vaan arvoista, joista tuli rakenteita.

Koska uusi talo on yhä kesken,

mikään ei ole vielä lopullista.

Silti moni huomaa jo asuvansa kylmyydessä,

vaikka patterit hohkaavat.

Sieltä puuttuu ihminen. Kaikki meistä eivät ole tehneet valintaa talojen välillä. Osa elää välitilassa. Vanha talo ei tunnu enää samalta kuin ennen, mutta uusi ei tunnu kodilta.

Välitila on epävarma paikka. Mutta se on myös rehellinen. Siellä kysymykset ovat yhä auki.

Ja lopulta jää vain yksi kysymys:

Kummassa talossa sinä haluat asua?