Kun sydämellä viestii – missä kulkee eettisyyden raja?

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään viestinnän eettisyyttä. Tänä aamuna se konkretisoitui, kun luin mielipidekirjoituksen, joka puhui auttamisesta, yhteisöllisyydestä ja siitä, kuinka pienillä teoilla voi tehdä hyvää. Viesti kosketti.

Mutta viimeisessä kappaleessa sävy muuttui. Siinä kehotettiin tekemään hyvä teko “muutamalla napin painalluksella Suomen suosituimmassa naapuriapusovelluksessa.” Lopuksi mainittiin, että kyseessä on “Suomen suurin auttamisen alusta yksityishenkilöille, yhdistyksille ja yrityksille.” Kirjoittaja oli kyseisen yrityksen perustaja – ja aivan toiselta paikkakunnalta. Se sai minut pysähtymään uudelleen – ei enää liikutuksesta, vaan hämmennyksestä. Kuinka usein hyvä viesti vesittyy, kun sen loppuun liitetään ohjaus tiettyyn palveluun – ja samalla rakennetaan brändin näkyvyyttä journalistisen muodon suojissa?

Olen toiminut pitkään yhteiskunnallisten arvojen parissa – yhdistyksessä, ja nyt myös itsenäisesti. Työni keskiössä on ollut yhteisöjen tukeminen, osallisuuden vahvistaminen ja kestävän muutoksen mahdollistaminen. Tavoitteeni on aina ollut vilpitön: rakentaa parempaa maailmaa, pienin askelin.

Mutta samalla huomaan, että kenttä on muuttunut. Yhä useammin törmään viestintään, joka puhuttelee sydämellä – mutta päättyy kehotukseen ladata sovellus, liittyä alustalle tai tutustua palveluun. Hyvää tarkoittava sanoma kääntyy huomaamatta omaksi markkinointiviestiksi.

Hyvyyttä ei tulisi valjastaa kaupallisen hyödyn välineeksi. Tämän ajatuksen äärellä olen viime aikoina pysähtynyt, myös omien valintojeni kohdalla. Yhteiskunnallisilla yrityksillä ja yleishyödyllisillä toimijoilla on valtavan tärkeä tehtävä. Ne toimivat siellä, missä julkinen tai yksityinen sektori ei aina yllä. Mutta juuri siksi niiden viestintään kohdistuu erityinen vastuu. Kun julkisuudessa puhutaan arvoista, ne eivät saa olla vain väline – niiden on oltava toiminnan ydin.

En väitä olevani tämän ilmiön yläpuolella – päinvastoin. Kun elää arvopohjaisesti, mutta toimii maailmassa, jossa näkyvyys ja vaikuttavuus kietoutuvat toisiinsa, tasapainottelu on jatkuvaa. Siksi koen tärkeäksi kysyä itseltäni – ja ehkä myös muilta: Miten viestimme sydämellä ilman, että käytämme sydäntä välineenä? Ehkä aitous ei synny täydellisestä puhtaudesta, vaan halusta pysähtyä näiden kysymysten äärelle. Ehkä eettinen viestintä ei tarkoita äänettömyyttä, vaan kykyä tunnistaa raja silloin, kun sitä lähestyy. Viime kädessä arvo mitataan teoissa. Yhteiskunnallinen viestintä ei ole vain puhetta – se on jatkuvaa esimerkin näyttämistä. Sanoilla on voimaa, mutta jos ne eivät kanna käytännössä, ne menettävät merkityksensä. Juuri siksi viestinnän etiikka on tärkeä. Ei siksi, että olisimme moitteettomia – vaan siksi, että haluamme olla totta.